Pohjoismaita koskevassa julkaisussa vertaillaan huippu-urheilun ohella maiden urheiluliikkeiden rakenteellisia eroja sekä urheilun julkista tukea. Seuraavaan on tiivistetty vertailun keskeisimmät tulokset.

Huippu-urheilutyön toteuttaminen

Norjassa huippu-urheilun kehittäminen ja rahoitus on keskitetty yhdelle organisaatiolle - Olympiatoppenille. Se toimii Norjan urheilun kattojärjestön NIF:n alaisuudessa. Ruotsissa ja Suomessa päävastuun kantavat kansalliset olympiakomiteat. Ruotsin Olympiakomitea (SOK) tosin vastaa vain olympialajeista, ei-olympialajeista huolehtii urheilun kattojärjestö Riksidrottsförbundet (RF). Ruotsin huippu-urheilujärjestelmä on tässä suhteessa astetta hajautuneempi kuin Suomen ja Norjan.

Kussakin kolmessa Pohjoismaassa lajikohtainen vastuu huippu-urheilutyön toteutuksesta on lajiliitoilla. Lajiliittojen ja ylimmän katto-organisaation välinen työnjako ja valtasuhteet sen sijaan vaihtelevat. Norjassa lajivalmennuksen johto ja urheilijoiden harjoiteluun ja testaukseen tarvittavat resurssit on keskitetty Olympiatoppenille. Etenkin pienet lajiliitot ovat hyvin riippuvaisia keskusorganisaation talous- ja osaamisresursseista, ja niiden huippu-urheilutyö onkin tiukasti Olympiatoppenin ohjauksessa. Olympiatoppenilla on Oslossa 80 hengen vahvuinen osaamis- ja valmennuskeskus ja muualla maassa neljä aluekeskusta.

Ruotsissa keskusorganisaatioiden (SOK ja RF) ja lajiliittojen välinen suhde on tasa-arvoisempi kuin Norjassa. SOK ja RF eivät pyri yhtä yksityiskohtaisesti ohjailemaan lajiliittojen huippu-urheilutyötä, vaan liittojen ja keskusorganisaatioiden väliset sopimukset laaditaan ensisijaisesti lajiliittojen urheilijoiden tarpeista lähtien. SOK:n ja RF:n resurssit harjoittelun ja valmennuksen tukemiseen ovat oleellisesti pienemmät kuin Norjan Olympiatoppenilla.

Suomen Olympiakomitea toimii periaatteessa Norjan Olympiatoppenin tavoin, se tukee lajiliittoja taloudellisesti ja pyrkii myös ohjaamaan ja kehittämään niiden huippu-urheilutyötä. Keskeinen ero niiden välillä on kuitenkin se, ettei Olympiakomitealla itsellään ole urheilijoiden valmennukseen, harjoitteluun liittyviä resursseja. Ne ovat Suomessa hajaantuneet usealle taholle. Olympiakomitean keinoiksi jää lähinnä yhteisten suunnitelmien laatiminen lajiliittojen kanssa sekä tuen jakaminen huippu-urheilutyöhön. Toimeenpanon koordinointi ja kontrollointi on suomalaisessa mallissa vaikeaa. Palveluntarjoajia on useita. Ne ovat itsenäisiä, ja niiden toiminnalla on muitakin kuin huippu-urheilua koskevia tavoitteita. Lisäksi osa niistä toimii erillään urheiluliikkeestä toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Suomalainen rakenne saattaa vaikeuttaa toimijoiden keskinäistä integraatiota, mikä kansainvälisten tutkimusten mukaan on keskeinen huippu-urheilun menestystekijä.

Yksinkertaistaen ruotsalainen huippu-urheilujärjestelmä ilmenee joustavana ohjelmana, joka elää yksilöiden ja lajien tarpeiden mukaan. Norjalainen huippu-urheilujärjestelmä ilmenee puolestaan organisaationa, jolle on keskitetty osaamista ja resursseja eri lajien ja yksilöiden ohjaamiseen ja tarpeiden tunnistamiseen. Molemmat esittävät oman toimintatapansa valittuna vahvuustekijänä, mutta yhtä hyvin niiden voidaan nähdä noudattelevan urheiluliikkeiden sisäisten valtarakenteiden asettamia ehtoja. Suomen mallissa huippu-urheilua pyritään ohjaamaan yhtä aktiivisesti kuin Norjassa. Toimeenpanoon liittyvien resurssien vähäisyys ja rakenteiden hajanaisuus vaikeuttaa kuitenkin toimintaa. Nämä uhkaavat jättää tehdyn tavoitetyön suunnitelman asteelle.

Urheiluliike

Ruotsissa ja Norjassa liikunnan ja urheilun kansalaistoiminta on organisoitunut toisiaan muistuttavalla tavalla. Molempia maita yhdistää lähes kaiken järjestäytyneen urheilun kattavat katto-organisaatiot. Norjassa pärjätään yhdellä katto-organisaatiolla (NIF) ja Ruotsissa kahdella (RF ja SOK). Seuroihin perustuva edustuksellisuus on keskeisessä roolissa molempien maiden urheiluliikkeiden päätöksenteossa. Suomessa liikunnan ja urheilun organisoituminen on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Meillä järjestörakenne on yhdentymisen sijaan eriytynyt sekä toiminnallisesti että taloudellisesti. Lisäksi seurojen asema on suomalaisessa urheiluliikkeessä heikompi kuin naapurimaissa. Ruotsiin ja Norjaan verrattuna suomalainen urheiluliike näyttää myös menettäneen neuvotteluasemiaan ja aloitekykyään valtioon nähden. Suomessa urheiluliikkeen keskeiset kysymykset nousevat esille, kehitettäväksi ja ratkottavaksi huomattavan usein valtion tarjoamilla foorumeilla ja sen aloitteesta. Tämä antaa vaikutelman, että valtio joutuu toimimaan urheilujärjestöjen välisten rakenteellisten aukkojen umpeenkurojana.

Rahoitus

Norjassa ja Ruotsissa valtion urheilumäärärahat ovat suuremmat kuin Suomessa. Ero on syntynyt vasta 2000-luvulla. Norjan ja Suomen valtioiden urheilumäärärahat perustuvat kokonaisuudessaan rahapeliyhtiöiden tuottoihin. Ruotsissa urheilu saa lisäksi merkittävästi budjettivaroja. Suomessa liikunnan ja urheilun saamat rahapelituotot ovat vuosittain keskimäärin 100 miljoonaa euroa pienemmät kuin Ruotsissa ja 140 miljoonaa euroa pienemmät kuin Norjassa. Tämä ei johdu maiden rahapeliyhtiöiden tuotoista vaan urheilun saamasta pienemmästä osuudesta. Suomessa urheilu saa valtion kontrolloimista rahapelituloista noin 13 prosenttia, Norjassa 45,5 prosenttia ja Ruotsissa peräti 80 prosenttia valtion budjetin ulkopuolelle jaetuista varoista. Norjassa ja Ruotsissa valtion "urheilubudjettien" rakenne on yksinkertaisempi kuin Suomessa. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Ruotsissa ja Norjassa määrärahojen vastaanottajana on yksi urheiluliike, joka hoitaa hienosyisemmän jyvityksen sisäisesti. Valtio määrittää ainoastaan toimintakohtaiset raamit ja ohjeistukset, joiden puitteissa rahat alemmilla tasoilla jaetaan.

Kuntien liikunta- ja urheilumenot ovat sekä Suomessa, Ruotsissa että Norjassa oleellisesti valtion menoja suuremmat. Ruotsissa kuntien panostus on valtioon verrattuna noin seitsenkertainen, Suomessa noin viisinkertainen ja Norjassakin kolmin-nelinkertainen. Kuntien vapaa-aika- ja liikuntatoimen nettomääräiset käyttökustannukset olivat vuonna 2008 Ruotsissa 1,3 miljardia, Suomessa 432 miljoonaa ja Norjassa 254 miljoonaa euroa. Urheiluseuroja kunnat tukevat niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin eniten Ruotsissa ja vähiten Suomessa. Julkinen valta eli kunnat, valtio ja maakunnat jakavat alueelliseen ja paikalliseen liikunta- ja urheilutoimintaan Ruotsissa vuosittain 270 miljoonaan euroa, Norjassa 95-105 miljoonaa euroa ja Suomessa noin 40 miljoonaa euroa. Liikuntainvestoinneissa Norjan kuntien bruttosumma vuonna 2008 oli 315 miljoonaa euroa. Suomen kunnat investoivat 102 miljoonalla eurolla vuonna 2007. Tiedot Ruotsin kuntien liikuntainvestointien kokonaissummasta ovat epätarkat.

Suomen lajiliittojen saama valtion tuki on väkiluku huomioon ottaen jonkin verran pienempi kuin Ruotsissa ja Norjassa. Sen sijaan niiden yhteenlaskettu kokonaistalous on väkiluku huomioon ottaen jonkin verran suurempi kuin Ruotsissa. Jalkapallon ja hiihdon osalta Suomen lajiliitot ovat kuitenkin merkittävästi kokonaistaloudeltaan pienempiä kuin vastaavat liitot Ruotsissa ja Norjassa. Muiden lajien osalta Suomen lajiliitot ovat kokonaistaloutensa puolesta kilpailukykyisiä ruotsalaisten ja norjalaisten lajiliittojen kanssa. Huippu-urheilun näkökulmasta on kuitenkin oleellista se, kuinka paljon maiden lajiliitot käyttävät kokonaistaloudestaan sen hyväksi. Saatavilla olevat tiedot viittaavat siihen, että Suomessa osuus on pienempi mutta nämä luvut ovat tulkinnanvaraisia.

Lajiliittojen ohella keskeisimmän panostuksen huippu-urheiluun antavat kansalliset olympiakomiteat ja muut huippu-urheilun keskusorganisaatiot. Näiden kautta jaetaan pääsääntöisesti myös tuet urheilijoille ja osittain myös lajiliittojen huippu-urheilutoimintaan. Norjan valtion huippu-urheilutuki kuten huippu-urheilutoiminta kaiken kaikkiaan on huomattavasti keskitetympää kuin Ruotsissa ja Suomessa. Norjan valtion tuki huippu-urheilulle on myös etenkin väkiluku huomioon ottaen suurempi kuin Ruotsin ja Suomen. Kansainvälisessä vertailussa Norjan taloudellinen panostus huippu-urheiluun on kuitenkin todettu pieneksi.

Norjan Olympiatoppenin kautta käytettiin vertailuajanjaksolla (2004-2007) huippu-urheiluun vuosittain noin 10-11 miljoonaa euroa. Ruotsin ja Suomen huippu-urheilupanostusta kasvattavat päävastuuorganisaation ulkopuoliset tahot siten, että niiden kokonaispanostus nousee Norjan tasolle tai lähelle sitä laskentatavasta riippuen. Norjassa ei ole Olympiatoppenin ja lajiliittojen ulkopuolella toimivia huippu-urheilurakenteita. Suomen panostusta huippu-urheiluun voidaan pitää Norjaan nähden kohtuullisena. Toinen asia on se, käytetäänkö varoja yhtä tehokkaasti huippu-urheilun hyväksi, koska meiltä puuttuu Olympiatoppenin kaltainen huippu-urheilurahoituksen ja huippu-urheilutoiminnan kokonaisvaltainen 'portinvartija'. Ruotsin 'näkyvä' huippu-urheilupanostus on maan koko huomioiden pieni. 

Raportti on kokonaisuudessaan luettavissa KIHUn verkkosivuilta:
www.kihu.fi

Lisätietoja tutkimuksesta antaa:
Jarmo Mäkinen
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus (KIHU)
Rautpohjankatu 6 40700 Jyväskylä
Jarmo.makinen@kihu.fi  
p. 040 096 3257