Kokenut valmentaja Timo Holopainen lähtee purkamaan urheilijalähtöistä valmennusta perusasioista. Ne pätevät kaikilla tasoilla lapsista huippu-urheiluun.
– Ihan ensimmäisenä valmentajan on itse ymmärrettävä, mitä valmentaminen on. Ketä hän valmentaa, millä tasolla hän valmentaa, mikä on tavoite ja miten sitä kohti hän valmentaa. Ja tärkeimpänä: valmentaja on aina paikalla urheilijaa varten, ei päinvastoin.
– Valmentajan tehtävä on aina auttaa urheilijaa kehittymään kaikilla mahdollisilla tavoilla – fyysisesti, taidollisesti, teknisesti ja henkisesti.
Filosofisesti ja teoreettisesti samat opetusmetodit pätevät kaikenlaisiin ja kaikenikäisiin valmennettaviin.
– Käytämme oivalluttamista, opetamme heitä oppimaan ja välillä annamme myös valmiita vastauksia. Kaikilla tasoilla tarvitaan erilaisia valmennustyylejä parhaan tuloksen saavuttamiseksi, Holopainen sanoo.
Kaikki edellä mainittu tähtää siihen, että aikuisena huippuvoimistelija olisi mahdollisimman itsenäisesti ajatteleva ja itseohjautuvasti harjoitteleva urheilija.
– Kilpailussa voimistelijan pitää tietää, mitä hän tekee ja milloin tekee. Miten hän verryttelee tai suorittaa erilaiset liikkeet eri telineillä. Mitä itsenäisemmin hän pystyy toimimaan harjoituksissa, sitä paremmin asiat onnistuvat kisatilanteessakin, Mati Kirmes tietää.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että maajoukkuevoimistelijat tekisivät treeneissä mitä ja milloin haluavat.
– Kaikille on suunniteltu oma henkilökohtainen ohjelma, jota he toteuttavat. Jos heillä on kysyttävää, autamme heitä ratkaisemaan asian. Joskus urheilijat kokevat itsensä väsyneeksi. Keskustelemme ja pohdimme tilannetta. Tarvittaessa teemme yhdessä muutoksia joko sen päivän tai viikon treenisuunnitelmaan. Välillä on kuitenkin hallitusti mentävä äärirajoille, harjoiteltava siellä, muuten oma absoluuttinen huippu jää saavuttamatta, Holopainen kuvailee urheilijalähtöistä auttamista.
Persoonat ja eri ominaisuudet huomioitava valmennuksessa
Persoonan huomioiminen valmentamisessa on tärkeää.
– Kommunikointi vaihtelee hyvinkin paljon eri voimistelijoiden kanssa. Osa on hiljaisempia, osa analyyttisempia. Huippu-urheilijatkin ovat tuntevia ihmisiä. Välillä heitä pitää tukea tai nostaa henkisesti. Välillä vähän jarrutella ylimääräisiä kierroksia, jos tekeminen meinaa mennä yli, Holopainen sanoo.
Kirmes nostaa esiin voimistelijoiden erilaiset fyysiset ominaisuudet ja kyvyt hahmottaa liikkeitä.
– Telinevoimistelussa vaadittavaan yksittäiseen suoritukseen ei ole yhtä tiettyä polkua. Vaikka liikkeen lopputulos näyttää samalta, tie tai tapa sen oppimiseen voi olla hyvin erilainen eri voimistelijoilla. Pitää yksilöllisesti tekemällä, kokeilemalla ja keskustelemalla löytää jokaiselle sopivin vaihtoehto oppia, Kirmes antaa esimerkin urheilijalähtöisyydestä.
Telinevoimistelu on vaativa taitolaji. Vaativimpien liikkeiden tekeminen vaatii sekä kropan vireyttä että pään terävänä olemista.
– Väkisin pakottaminen tai väärässä hetkessä vaatiminen ei sovi voimisteluun. Siitä ei seuraa kuin korkeintaan turhia loukkaantumisia, Kirmes tietää.
Voimistelu on yksi maailman vaikeimmista lajeista oppia. Kilpailu huipulla on äärettömän kovaa. Pelkästään hymy huulilla ja iloisesti rallatellen ei arvokisamenestyksestä voi haaveilla.
– Rimaa harjoittelussa on koko ajan pyrittävä nostamaan. Tiettyjen ominaisuuksien kehittäminen vaatii äärirajoilla operoimista. Niillä hetkillä kuminauhan on venyttävä kireälle, mutta ei niin kireälle, että se katkeaa, Kirmes kuvailee.
Teksti: Jussi Heimo
Kuvat: Anna Vlasoff / Suomen Valmentajat
Teksti on lyhennelmä 1/2022 Valmentaja -lehdessä julkaistusta artikkelista.
