Kirja-arviot: Hiihdon tieto-taitoa jälkipolville

Vuonna 2016 ilmestyi kaksi hyvin erilaista kirjaa, joita voi suositella etenkin hiihtovalmentajille ajatuksien herättäjiksi. ’Immo Kuutsan tarina – Valmentajalegendan ura tähtien rinnalla’ on legendaarisen valmentajan elämänkerta, jonka on taidokkaasti ja kepeästi kirjoittanut toimittaja Ari Pusa. ’Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä’ on puolestaan Harri Kirvesniemen valmentajan Jorma Mannisen käsialaa. Se on kirja, jossa valmentaja kertoo Harri Kirvesniemen uran nuoruuden vaiheita niin omien muistelujen kuin esimerkiksi sanomalehtien jutuilla juonta edistäen.

Immo Kuutsasta kertova kirja alkaa hieman populistisesti tarinalla Mika Myllylästä 2001 dopingkäryn jälkeen. Doping on läsnä myös monessa muussa tarinassa sivuroolissa ja pääroolissa jälleen kirjan lopussa Kaisa Variksesta kertovassa muistelussa. Tarinan mukaan Kuutsa kokee syyllisyyttä siitä, että houkutteli Variksen vaihtamaan lajia ampumahiihtoon, kun urheilija ei pitänytkään lupauksiaan.

Myllylää Kuutsa muistelee toki myös menestyksen valossa, kuten myös muun muassa Eero Mäntyrantaa, Juha Mietoa, Immon enkeleitä – Helena Takaloa, Marja-Liisa Kirvesniemeä (os. Hämäläistä), Taina Immosta (os. Impiötä) ja Hilkka Riihivuorta, Harri Kirvesniemeä ja Marjo Matikaista. Hän kuvailee suorasukaisesti hiihtäjiä myös persoonina, toisia enemmän ja toisia vähemmän.

Kuutsa on ollut koko elämänsä ja on yhä suuri persoona, joka uudisti hiihdon harjoittelua. Hiihto on hänen ensirakkautensa, joka ei kuitenkaan monen ensirakkauden tapaan ole koskaan hälvennyt. Kuutsa ei saavuttanut haaveitaan hiihdossa itse hiihtäjänä, vaan nimenomaan valmentajana. Pohjatyön valmennusosaamiseensa hän teki heti Helsingin Jumpan käytyään, kun hän toimi Iisalmen Visassa valmentajana liikunnonopettajan virkansa ohessa vuosina 1964-1972.

Tämän jälkeen hän oli vuoteen 1985 hiihdon päävalmentajana, jolta ajalta valtaosa kirjan tarinoista kumpuaa. Kuutsan päävalmentajuuden aikana hiihtämään alettiin kesälläkin ja korkeanpaikan harjoittelusta tuli osa lajin valmennusta. Valmentajuuteen vaikuttivat myös muun muassa puusuksen väistyminen, luisteluhiihdon tulo, kansainvälisyys ja julkisuus.

Kirjan parhaita paloja ovat kuvaukset Sarajevon 1984 huikeasta hiihdon menestyksestä ja sen taustoista. Kuutsan uran huipennus toi yhteensä kahdeksan mitalia, joiden joukossa Marja-Liisan kolme kultaa. Menestystarinoiden vastapainoksi mielenkiintoisia ovat myös ajankuvat Kuutsan lapsuudesta ja nuoruudesta sekä perheen merkityksestä hänen valmentajuutensa tukena.

Huomattavaa on, että Kuutsa toimi myös ampumahiihdon päävalmentajana. Vaikka hän onkin ollut ensisijaisesti valmentaja, niin hän on ollut myös yksi Suomen urheilun merkittävistä taustavaikuttajista niin virallisia kuin epävirallisiakin reittejä. Tiivistäen voisikin sanoa, että kirja ei niinkään anna valmentajille valmennusoppia, vaan enemmänkin taustoittaa hiihdon kehityskulkua Suomessa.

Immo Kuutsasta kertovan kirjan yhtymäkohta Jorma Mannisen kirjoittamaan kirjaan on lyhyt tarina Harri Kirvesniemestä. Lyhyt tarina on ehdottomasti Pusan kirjoittaman kirjan yksityiskohtaisin kuvaus valmentautumisesta ja harjoittelun ohjelmoinnista – asioista, joista Mannisen kirjoittama kirja kertoo puolestaan varsin tarkasti ja ansiokkaasti.

Jorma Mannisen kirjoittama kirja on tekijänsä näköinen. Kirjassa Manninen muistelee lämmöllä ja analyyttisyydellä 20 vuoden ajan jatkunutta yhteistä valmennustaivalta huippuhiihtäjän kanssa keskittyen ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Tuohon ajanjaksoon sisältyykin Harrin urheilu-uran vaiheissa paljon; lopullinen lajivalinta, pääsy valmennusryhmiin nuorten sarjoissa, läpimurto aikuisissa ensin kansallisesti ja sitten kansainvälisesti sekä ensimmäiset arvokisamitalit. Siviilielämän puolelta esillä ovat muun muassa opiskeluaika ensin lukiossa ja myöhemmin yliopistossa matematiikan ja valmennuksen parissa. Yliopisto-opiskeluihin liittyy myös paikkakunnan vaihto Mikkelistä Jyväskylään. Osa tarinaa ovat myös armeija-aika ja seurustelu Marja-Liisan kanssa.

Kirjan alku kertoo miten valmentaja, jonka omat lajit olivat pikajuoksu ja pesäpallo, eksyi valmentamaan hiihtäjää. Manninen valmensi ensin Harrin siskoa Annia yleisurheilussa ja tutustui sitä kautta Harriin, joka liittyikin Mannisen "harjoitustalliin".

Ohjattu harjoittelu alkoi noin 13-vuotiaana, mutta sitä ennen pohjat oli luotu omatoimisesti urheilemalla niin monen lajin kautta kuin myös hiihtämällä paljon. Manninen kertoo Harrin olleen valmentajan toiveuni jo tuolloin. Manninen kuvaa myöhemmin valmennettavaansa muun muassa älyköksi ja analyyttiseksi, jolla on tarkka muisti ja loistava tiedon käsittelykyky. Mannisen mukaan Harri oli itsenäinen, mutta yhteistyökykyinen valmennettava.

Manninen opetti alusta lähtien ohjelmoidun harjoittelun periaatteet, joihin kuului myös raportointi eli harjoituspäiväkirjojen pitäminen. Harrilta löytyykin harjoitustiedot koko uran ajalta, joita kirjassa myös referoidaan.

Manninen itse opiskeli valmennusta kunkin valmennettavan tarpeen mukaan. Harrin harjoittelu alkoi eriytymään hiihdon suuntaan yhä enemmän 1974 lähtien. Juoksu oli toisena lajina mukana pitkään, sillä lajivalinta tapahtui vasta 18-vuotiaana vuonna 1977. Mannisen mukaan kahden lajin tuomasta monipuolisesta harjoittelusta oli paljon hyötyä, mutta samalla Harri lähti kehityksessään hieman takamatkalta ylävartalon voimatekijöissä muihin hiihtäjiin nähden. Lopullisen lajivalinnan aikoihin valmentaja kyseenalaisti valmennussuhteen jatkon valmennusosaamisensa suhteen, urheilija ei.

Kirjan edetessä Harrin uran mukana aikuisten sarjaan ja maajoukkueeseen se muuttuu yhä enemmän kokoelmaksi lehtiotteita kansainvälisistä kilpailuista. Tämä on luonnollista, koska henkilökohtaisilla valmentajilla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia matkustaa urheilijoidensa mukana. Näin ollen valmennuskin muuttui aiempaa enemmän etävalmennukseksi, jossa vuorovaikutus valmentajan ja urheilijan välillä oli osittain kirjallistakin.

Menestyksen osalta kirja tuo hienosti esiin koko uransa seuratasolla Mikkelin Hiihtäjiä edustaneen urheilijan huippusaavutukset, kuten ensimmäisen olympiamitalin, pronssin viestistä Lake Placidissä 1980, ja henkilökohtaisen MM-pronssin Oslosta 1982. Entä kuka muistaa, että Harri oli nuorena hiihtäjänä kahdeksas Juha Miedon surullisen kuuluisassa sadasosan tappiokilpailussa Lake Placidissä? Menestysten ohessa kirjassa tulevat yhtälailla esiin pettymykset ja alisuoriutumiset kilpailuissa.

Kuten mainittua, kirja keskittyy valmennussuhteen ensimmäiseen kymmeneen vuoteen, mitä kuvastaa se, että tarinassa on seitsemän vuoden hyppäys vuoteen 1989. Tuolloin Harri vihdoin 18 vuoden tinkimättömän harjoittelun jälkeen voitti henkilökohtaisen MM-kullan Lahdessa. Yhteensähän arvokisamitaleja kertyi uran aikana 14.

Kirja tuo jo johdannossaan esiin myös sen, että valitettavasti huikea ura ja kaikki sinä aikana tullut menestys sai päälleen varjon, kun Kirvesniemi oli yksi vuonna 2001 Lahden MM-hiihdoissa dopingista kärynneistä urheilijoista.

Mannisen sanoittamana syntynyt kirja muodostaa tarinan, joka on kokoelma sekä muistelua ja pohdiskelua että lehtiartikkeliotteita, harjoitusmerkintöjä ja muuta uran varrelta kertynyttä kirjallista aineistoa. Se on tuhti yli 300 sivuinen paketti yksityiskohtaista valmennustietoa yhdistettynä elämänkerralliseen kronologisuuteen.