”Urheilijan polku” kansainvälisessä tarkastelussa

Kansainvälinen tutkijaryhmä selvitti urheilijakehityksen malleja ja hallinnointia kuudessa maassa. Suomalainen ”urheilijan polku” oli likeinen muiden maiden malleille. Nyt puhe urheilijanpolusta näyttää kuitenkin hiipuvan suomalaisen huippu-urheilun retoriikasta.

Kansainvälisen urheilumenestyksen tavoittelu on johtanut eri maissa urheilujärjestelmien tehostamiseen ja huippu-urheilun resurssoinnin kasvuun. Yhtenä menestyksen tärkeänä tekijänä on nähty urheilijakehityksen (athlete development) tukeminen. Tuen ohjenuoraksi on maailmalla luotu erilaisia urheilijakehitysmalleja, jotka kuvaavat urheilijan kasvamisen vaiheita ja tekijöitä lapsuudesta huipulle. Mallien tarkoituksena on tarjota urheilutoimijoille yhteinen näkemys siitä, miten urheilussa kehittyminen tapahtuu.

Tutkijaryhmän tavoitteena oli selvittää, minkälaisia urheilijakehityksen malleja eri maissa oli käytössä ja miten urheilijakehitystä hallinnoitiin. Tutkimukseen valikoituivat mukaan Australia, Uusi-Seelanti, Suomi, Ruotsi, Saksa ja Sveitsi. Tutkimuksen aineistonkeruu ajoittui vuosiin 2014−2015.

Urheilijakehityksen malleissa yhteneväinen logiikka

Neljästä maasta tapaustutkimukseen valittiin yksi urheilulaji, kun taas Suomesta ja Saksasta tarkasteltiin kansallista urheilijakehitysmallia. Nämä olivat juuri tutkimuksen aikaan hahmottumassa.

- Suomessa polkuajattelu tuli tutuksi huippu-urheilun muutosprosessin myötä 2010–2012, kun käsite ”urheilijan polku” tuli käyttöön. Monessa maassa on oltu aktiivisia mallien kanssa juuri samaan aikaan, tutkimusryhmässä mukana ollut KIHUn tutkija Outi Aarresola selventää.

Australian uinnin, Uuden-Seelannin rugbyn ja Ruotsin voimistelun urheilijakehitysmallit perustuivat kansainvälisesti tunnettuun LTAD-malliin (Long Term Athlete Development). Sveitsin uinti oli omaksunut uuden, australialaisen FTEM-mallin (Foundation, Talent, Elite & Mastery), joka on otettu käyttöön nyt jo useassa lajissa. Saksassa hyödynnettiin Gagnén lahjakkuusmallia (Differentiated Model of Giftedness and Talent) ja Suomen urheilijan polussa oli nojattu Côtén ja kumppaneiden DMSP-malliin (Developmental Model of Sport Participation) ja ihmisen kehityksen ekologiseen systeemimalliin.

Yhteistä eri maiden malleille oli, että urheilemisen polun alkupää perustui hauskuudelle. Vähitellen intensiteetti, erikoistuminen ja tavoitteet kasvoivat. Kaikissa malleissa oli myös erilaisia vaiheita ja siirtymiä kohti seuraavaa, vaativampaa vaihetta. Osa malleista, kuten suomalainen urheilijanpolku, tarkasteli kapeasti vain huippu-urheiluun tähtäävää polkua. Osaan malleista taas oli kuvattu myös muita päämääriä, kuten aktiivinen elämäntapa loppuelämäksi.

- Tutkimusjakson jälkeen suomalaistakin mallia kehitettiin kokonaisvaltaiseen suuntaan ja otettiin käyttöön myös termi ”liikkujan polku”. Tällä hetkellä kuitenkin koko urheilijan polku näyttää hiipuvan huippu-urheilun retoriikasta. Esimerkiksi Olympiakomitean nykyisessä toimintasuunnitelmassa se mainitaan vain seuratoiminnan kohdalla, Aarresola pohtii.

Urheilijakehityksen hallinnassa johtamisvaltainen trendi

Urheilijakehityksen hallinnoinnoin tarkastelussa määritettiin kolme hallinnan mentaliteettia: johtamisvaltainen, neuvotteleva ja arvostava. Suomalainen urheilujärjestelmä on perustunut pitkään viimeksi mainittuun: keskusjärjestöillä on ollut vain vähän valtaa pakottaa lajiliittoja haluttuun suuntaan. Johtamisvaltaista hallintaa toteuttivat tutkituista maista Australia ja Uusi-Seelanti. Saksalainen ja sveitsiläinen järjestelmä puolestaan perustuvat monitasoiseen neuvottelun ja koordinoinnin verkostoon kansallis- ja aluetasojen sekä lajiliittojen välillä.

- Suomessakin kehitys on kulkemassa entistä enemmän neuvottelevampaan suuntaan, kun opetus- ja kulttuuriministeriön, Olympiakomitean, lajiliittojen ja paikallistoimijoiden tahtotiloja sovitellaan yhteen. Huippu-urheiluyksikön jakaman tuen perusteeksi on puolestaan luotu juuri kuluneena syksynä uusi lajien kehittämisjärjestelmä, joka edellyttää lajiliitoilta tiettyjä toimia tuen saamiseksi. Näiltä osin siirrytään siis johtamisvaltaiseen suuntaan, mikä käytännössä tarkoittaa esimerkiksi ohjauksen ja tulosvastuun lisääntymistä, Aarresola jatkaa.

Kaikkiaan tutkimus osoitti, että erilaiset historialliset ja sosiokulttuuriset seikat vaikuttavat paljon siihen, millä tavoin urheilijakehitystä eri maissa hallinnoidaan. Ratkaisuihin vaikuttavat esimerkiksi saatavilla oleva rahoitus, poliittiset arvot, tieteellinen tieto ja maan viimeaikainen urheilumenestys. Näiden dynamiikasta johtuen urheilijakehityksen hallinnointi on jatkuvassa muutoksessa. Tutkijaryhmä huomauttaa, että tietoisuus hallinnoinnin käytännöistä ja niiden seurauksista on edellytys kestävän urheilijakehityksen luomiselle.

Alkuperäistutkimus:

Natalie Barker-Ruchti, Astrid Schubring, Outi Aarresola, Roslyn Kerr, Karin Grahn & Jenny McMahon. Producing success: a critical analysis of athlete development governance in six countries. International Journal of Sport Policy and Politics. http://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/19406940.2017.1348381

(Lähde: Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen tiedote 31.01.2018)