Washington yllätti kaupunkina. Arkkitehtuuri oli kaunista ja kävellen pystyi helposti liikkumaan paikasta toiseen.
Seminaarin luentojen kirjo oli laaja – aina lasten opettamisesta veteraanien valmennukseen. Välillä samaan aikaan pidettiin 4 eri luentoa, joten valinnanvaraa löytyi. Kuuden päivän seminaariin mahtui luennoitsijoita uinnin joka alueelta. Mielenkiintoisimpina luennoitsijoita olivat Indiana Universityn päävalmentaja Ray Looze , Cal Berkleyn miesten päävalmentaja Dave Durden ja North Carolina Staten päävalmentaja Braden Holloway. Heidän luentonsa olivat inspiroivia, joista opimme paljon uutta ja saimme vahvistusta myös omille näkemyksillemme. He olivat ns. ’uuden sukupolven’ valmentajia, jotka korostivat luovuuden, monipuolisuuden, taidon ja kilpailuvauhtisen harjoittelun merkitystä.
Yhdysvalloissa korostetaan paljon kovavauhtisen potkuharjoittelun merkitystä. Kaikissa ohjelmissa potkujen määrä oli selkeästi suurempaa kuin mihin me olemme Suomessa tottuneet. Myös erilaisilla vastuksilla uidaan paljon. Myös variaatioita näihin on erittäin paljon, ja tämäkin oli selvä eroavaisuus Suomeen.
”Keep it fun” ja ” Keep it interesting” – kommentteja tuli useilta valmentajilta. Harjoittelun ei tarvitse olla tylsää. On monta tapaa saavuttaa tavoiteltu harjoitusvaikutus. Pitää muistaa myös, että uimarit voivat olla hyvinkin erilaisia. Kaikille ei toimi samantyyppinen harjoittelu, joten monipuolisuus ja erilaiset lähestymistavat ovat tervetulleita.
Valmentajien toiminnassa korostettiin omasta hyvinvoinnista huolehtimista. Valmentajien tulisi urheilijoiden tavoin latautua treeneihin. Arkimurheet on jätettävä hallin ulkopuolelle. Jos me valmentajat olemme innostuneita, tarttuu innostus myös urheilijoihin. Kaikki huolehtivat toisistaan, ja rima asetetaan yhdessä mahdollisimman korkealle.
Yhdysvaltojen yliopistoissa olosuhteet ovat pääsääntöisesti todella mahtavat. Valmentajia on harjoituksissa paikalla yleensä 4 - 6. He saavat keskittyä pelkästään valmennukseen, ja kaikilla on oma vastuualueensa harjoituksen aikana. Kuntouintia tai vesijuoksua ei halleissa harrasteta. Koko halli on vain heidän käytössään, joten altaan voi rakentaa mieleisekseen (vesivoimalaitteet, teknologiaa, radan pituus). Esimerkiksi Indianassa joka radalla on vedenalainen kuvausjärjestelmä, ja uimarin tullessa maaliin hän voi välittömästi katsoa omaa uintiaan radan päädystä olevasta monitorista.
Uimareilla on yliopistoissa hyvin tilaa. Pääsääntöisesti heitä on 2-3 yhdellä radalla ja valmentajilla on vastuullaan 5 - 8 uimaria. Suomessa meidän pitäisi saada näihin asioihin muutos. Meillä saattaa uimareita olla 6 - 8 yhdellä 25 metrin radalla ja yksi valmentaja hoitaa koko 20 uimarin ryhmää. Tällöin harjoittelun jouhevuus sekä valmentajan palautteen antamisen mahdollisuudet vähenevät. Suomi on muita pohjoismaita tässä asiassa valovuoden verran jäljessä. Olosuhteiden valossa tavoitetta olla paras Pohjoismaa vuonna 2020 voidaan pitää epärealistisena. Tavoitteeksi pitäisikin asettaa olosuhteiden kuntoon saattaminen esimerkiksi vuoteen 2030 mennessä.
Yhdysvaltain uinti lepää yliopistojärjestelmän varassa. Merkittävin etu on, että uimarit jatkavat uraansa neljä vuotta lukion jälkeen. Yliopistotutkinnon jälkeen vain parhaat jatkavat, mutta heidän määränsä on riittävä tuottamaan menestystä Olympialaisissa.
Yhteenvetona seminaari antoi meille paljon uusia ideoita. On aina erittäin mielenkiintoista kuulla eri uintikulttuurien tapoja toimia. Harjoituksia tai suunnitelmia ei tietysti kannata kopioida, mutta tuomisina on kuitenkin paljon uusia ja käyttökelpoisia asioita.
Matti Mäki ja Mika Kekäläinen
